Berta Schmidt-Eller: Peter!

 

Berta Schmidt-Eller

Peter - Kertomus pienille ja isoille ihmisille

Alkuteos: Er heisst ganz einfach Peter

Suomentanut Oili Aho

Päivä oy, 1979

132 s.

Kansikuva: Merja Voipio

Ulkona raunioitten keskellä visertelivät  varpuset. Peps pujahti ulos ja istui  kivelle odottamaan, mitä Peter tekisi. Giselako lähtenyt? Gisela oli ollut niin kauan sairaalassa, ettei Peps enää oikein muistanut, miltä hän näyttikään. Mutta jättäisikö Peter nyt  hänet yksin? Miten hänen silloin kävisi?

Peter ja Peps ovat jääneet kahdestaan, kun sairaalasta ollaan ohjattu Gisela pakolaisleirille lähtevään junaan. Peps on tutustunut muihin kadulla eläviin poikiin ja nyt Peteristä tulee poikajoukon johtaja. Peter ei enää välitä Giselalle antamastaan lupauksesta olla varastamatta ja valehtelematta. Eihän Giselakaan ollut pitänyt lupaustaan. Erään kerran suunnitellessaan ryöstöretkeä erääseen taloon Peps jää kiinni, mutta Peter pääsee karkuun. Peter ei enää voi asua rauniotalossaan, hän lähtee vaeltamaan ja kaipaa Giselaa ja vaikka rimpuilee, ei kysymys Jumalan olemassaolosta jätä häntä rauhaan. 

Giselan ja Peterin vaiheet kulkevat ristiin läpi tämän tarinan. Kumpikin kaipaa toistaan ja kotia. Gisela kaipaa Dusseldorfiin äidin luokse. Peter haluaa tietää, miten Giselan on käynyt. Onko hän selviytynyt. 

Peter on jatkoa kirjailijan aiempaan teokseen Gisela. Pääpaino on nyt Peterin kokemuksilla, joskin Giselan vaiheitakin seurataan. Kerronta on sujuvaa, kristillissävytteistä, ei paatoksellista vaan luontevaa, matkassa kulkevaa uskon ja epäuskon vaihtelua. On vaikeata odottaa ja luottaa, että kaikki järjestyy, kun ympärillä on niin paljon tuhoutunutta.

Hän on vain Peter. Ja Peter on rikollinen. Hahhah. Me kyllä tiedämme, miltä rikolliset näyttävät. --- --- Peter ei ollut enää eilisen jälkeen sönyt mitään. Mutta nälkää hän ei kuitenkaan tuntenut. Hän oli vain väsynyt, hyvin väsynyt. Lumi oli kylmää mutta niin valkoista ja pehmoista. Peter istuutui ojan reunalle. Niin valkoista. Niin puhdasta. Gisela piti puhtaudesta. Siellä Gisela seisoi kaivon luona. "Peter, Peter, pumppaa kaivosta vettä. Sinunkin täytyy pestä." Peter nukahti. Pehmeä, valkoinen peite kätki hänet paksulti, aina vain paksummin. Lunta, lunta, lunta. 

Kuvauksessa tulee hyvin esille toisen maailmansodan jälkeinen miljöö. Jakautunut Saksa ja pakolaisten joukot vaikeuksineen. Nälkä, asunnottomuus. Kaiken kurjuuden keskellä on kuitenkin myös hyviä ihmisiä. Auttavia ihmisiä. Kerronta on selkeää ja suoraa. Elävää tapahtumien etenemistä, jossa ei selitellä eikä hypitä sivupoluille.  

Pieni stereotypian poikanen ja yleistys: 

"Tiedänkö minä mikä on vasen? Sehän on käsi, jolla ei kirjoiteta. Kyllähän sen tietää."

Niinpä niin. Mutta onhan vasenkätisiäkin ja molempikätisiä?  

---

Kyyti 2025: Kohta marraskuu B: kirja, jonka lukemista olet kauan suunnitellut . Tämä, samoin kuin aiempi osa on jo jonkin aikaa odottanut hyllyssäni uusintalukua. 

Haskel Frankel: Seikkailu Alaskassa

Haskel Frankel

Seikkailu Alaskassa 

Alkuteos: Adventure in Alaska

 Suomentanut Seppo Harjulehto

Otava, 1965 

140 s. 

Kansi: Lauri Takamäki 

Aloitus: Tom Hale sulki Intiaanijärven Majan oven hiljaa takanaan. Hän veti syvään henkeä ja kiskotteli unen jäykistämiä jäseniään.

Lopetus: Hän hymyili. "Ja minä aion olla yksi niistä miehistä, Tom kuiskasi kaukaisille vuorille.

Tom Hale on 17-vuotias eräopas Fairbanksista. Hän on ollut kesän eräoppaana tutulla järvellä, Jake Bartonin omistamalla Majalla. Kesä alkaa olla ohitse. Ollaan syyskuun alussa ja ilmassa jo talven tuntua.  Tomin paras ystävä on Charlie Crow, paikallisen alkuperäisväestön jäsen, joka omistaa isältä perityn pienen maapläntin, jonka Jake Barton haluaisi ostaa, mutta Charlie ei halua myydä.

Tämä saa muut heimon jäsenet suuttumaan Charlielle. Tämä ei ajattele heimon yhteistä hyvää. Jos Jake Barton suuttuu he jäävät ilman työtä. Myymällä maapläntin Jake Barton toisi lisää työtä heille, kun eräturismi laajenisi. Mutta Charlie ei haluaa myydä. Hän on tutkinut maapläntillä olevaa vanhaa kultakaivosta ja löytänyt sieltä viitteitä uraaniin. Ei Barton mitään metsästysalueita tarvitse, se on vain tekosyy. Barton haluaa kaivoksen. 

Hyvin yksinkertaisesti ja suoraviivaisesti etenevä tarina, jossa jännitettä pidetään yllä pienin askelin. Charlie Crow'n ja muiden heimolaisten välisen jännitteen vastapainona on toisenlaista jännitettä, kun Tom opastaa kalastamaan tullutta  Crandallia kalastuksen saloihin. Shee-kalat ja mackinawit ovat näillä vesillä ihan toista suuruusluokkaa kuin tämä cheechako osaa aavistaa.

Charlie ja Tom joutuvat tosi pahaan pinteeseen, kun tilanne kuumenee. Kuinka kaikki lopulta päättykään? Ja mikä osuus kaikkeen on valjakkokoira Ravenilla? Pienistä yksityiskohdista muodostuu lopulta huikea seikkailu. 

Minua mietitytti kuitenkin muutamat asiat tässä tarinassa ja halusin hieman selvitellä taustoja. 

Hän muisti aina kuinka hän oli ensi kerran tullut Intiaanijärvelle isänsä mkana monta vuotta sitten. Se oli ollut heidän ensimmäinen pitkä kalastusmatkansa. Isä oli pysäyttänyt auton ja sanonut Tomille: "Näetkö tuon kukkulan, poika? Sinusta se ei ehkä näytä isolta, mutta muista että minä olin mukana rakentamassa tätä Alaskan moottoritien osuutta. Me kaivoimme tien tähän keskellä talvea parinkymmenen asteen pakkasissa, ja saat uskoa, että se näytti meistä maailman korkeimmalta ja kovimmalta kukkulalta. Hän kertoi Tomille kuinka kanadalaiset ja amerikkalaiset rakensivat yhteisvoimin toisen maailmansodan aikana 2500 km:n pituisen moottoritien täsmälleen kymmenessä kuukaudessa, jotta sotatarvikkeita olisi voitu kuljettaa Alaskaan. Tom pystyi kuvittelemaan työn eri vaiheet niin elävästi kuin hän olisi uurastanut rinta rinnan isänsä kanssa.

Hmm! Noinkohan. Googlen tekoälyn tiivistelmä kertoo, että Alaskan moottoritie (Alaska Highway) rakennettiin toisen maailmansodan aikana vuosina1941-42. Seyhdistää Dawson Creekin Brittiläisessä Kolumbiassa Delta Junctioniin Alaskassa. Pituus ei tekoälyn mukaan ole ihan 2500 km, vaan 49 km vähemmän  (2451 km). 

Ei sitä eroa nyt kuitenkaan voi suurena kömmähdyksenä tarinoinnissa pitää. Ihan mukavaa knoppitietoa seikkailun lomaan ja luo tarinalle kehykset. Hieman mietin suomennosta tuon Intiaanijärven suhteen, vaan kyllä sellainen (Indian river) löytyi. Mainitaan myös King-joki huimine koskineen. Fainbanksin ohella mainitaan Anchorage. Mihinkään erityiseen, todelliseen paikkaan en tätä tarinaa kuitenkaan liittäisi, vaan ennemminkin miljöötä on kuvattu yleisluontoisesti. 

Ajallisesti sijoittaisin tämän 1950-luvun tietämille.

"Alaska on uusin Yhdysvaltain osavaltio." Hmm. Milloinkas siitä tuli sellainen? Tekoäly vastaa, että vuonna 1959. No, enpä olisi arvannutkaan.  

Alaskan alkuperäisväestön elinolosuhteet kuvataan huonoina enkä tiedä, josko ne nykyään ovat yhtään paremmat. No, kyllähän tässä tarinassa ollaan alkuperäisväestön puolella kuitenkin. Yleisnimistys intiaaneista ei ehkä oikein ole hyvä, sillä alkuperäisväestöön toki kuuluu erilaisia heimoja ja väestöjä. Alkuperäisväestö lukuunottamatta ylipistossa opiskellutta Charlie Crowta lukuunotamatta, kuvataan aika yksinkertaisena ja takertuneina Jake Bartonin apuun, jossa he eivät suostuneet näkemään mitään valheellista. Valitettavasti Yhdysvaltain alkuperäisväestön mahdollisuudet, niin Alaskassa kuin muuallakin, elää ja toimia taitavat olla paljolti ihan toisissa taskuissa. 

Erityismaininta tälle määritelmälle: 

 "Nälän kuiva maku" 

---

Helmet 2025 -lukuhaaste kohta 28. Kirjassa ollaan järvellä

Kaija Pakkanen: Tuntematon Gisela!

Kaija Pakkanen

Tuntematon Gisela - Romaani tytöille

Otava, 1958

168 s.

Kansi: Pirkko Lähteenmäki 

 Aloitus, joka on kirje lukijalle:

Älä luulekaan, että aion kuitata koko kirjani julkaisemalla pelkkiä kirjeitä, vaikka henkilöni joutuvatkin ostamaan postimerkin jos toisenkin. --- --- Tämän kirjeen kirjoittaminen sitä vastoin ennen varsinaista kirjaa oli mielestäni tarpeen.

Alkuluvussaan kirjailija, joka kuitenkin käyttää nimeä Susanna viitaten sen nimiseen hiireen, joka runoili (hmm. täytyykin tutkia löytääkö aiheesta mitään lisätietoa), tuo taustatietoa Pestalozzi-kylän historiasta. Hän tuo myös esiin, että vaikka on saanut vaikutteita teokseensa joltain Ursulalta matkustaessaan aikoinaan junassa, on teoksen tarina täysin kirjoittajan ajatusten tuotosta, toisin sanoen fiktiota. 

Teoksen päähenkilöitä ovat suomalaiset Paula ja Kirsti, jotka kuvataan vaaleina ja sinisilmäisinä. Paula on mielikuvitusrikas runosielu ja Kirsti järkevä, tosiasioissa pysyvä realisti. He asuvat Sveitsin Trogenissa sijaitsevassa Pestalozzi-kylän Suomi-talossa, Jukolassa. Sitten on Gisela, jota tytöt kutsuvat koppakuoriaiseksi. Sulkeutunut tyttö, joka ei paljon itsestään kerro. Kesällä tytöt matkustavat Tronginesta Tamanguraan,  Engadin laaksoon, lähes 2000 km:n korkeuteen. Kyseessä pitäisi olla loma, mutta tytöt, jotka sijoittuvat kukin eri taloihin asumaan joutuvat kuitenkin tekemään myös työtä, Gisela auttaa matkamuistomyymälässä, Kirsti vahtii opettajaperheen lapsia, 6-vuotias Neisaa ja pieniä kaksostyttöjä Gretaa ja Letaa, joita tuskin erottaa toisistaan kumpi on kumpi ja  Paula saa toverikseen Annalin, ja joutuu pesemään lattioita. No, ei he kuitenkaan ihan raatamaan jouda. Vähän vain auttamaan. Gisela ja suomalaistytöt riitaantuvat, kun Gisela alkaa kertoa tarinoita itsestään ja sanoo perineensä erään solkikorun, jonka Kirsti tunnistaa Kalevala-koruksi eikä miksikään vanhaksi perintökoruksi. Mikä on Giselan salaisuus? Miksi hän on niin itseensä sulkeutunut? Salaisuudet paljastuvat, kun Paula näkee unta suomalaisesta nappilorusta: pappi, lukkari, talonpoika jne (loru, jolla ei oikeastaan tunnut olevan mitään yhteyttä Giselan menneisyyteen). 

Tuntematon Gisela on kertomus pieni tarina sodan aiheuttamista traumoista ja ystävyydestä. Mitenkään erityisen monipolvinen tarina tämä ei ole ja vaikka kirjailija alkukirjeessään tuo esiin Pestalozzi-kylän ideaa, ei itse kylän elämää juurikaan kuvata, sillä varsinainen tarinahan sijoittuu toisaalle. Ei myöskään kuvata miten suomalaistytöt Paula ja Kirsti ovat joutuneet Pestalozzi-kylään. Tytöt ovat 14-15-vuotiaita. Ajallisesti tarina sijoittunee jonnekin 1950-luvun puoliväliin. 

Tässä oli ihan mainiota lapsikuvausta ja sveitsiläistä elämäntapaa sodanjälkeisinä vuosina tuodaan esiin. Sveitsiläisten talojen kuvaus on kiintoisaa, erityisesti, kun kuvataan, kuinka navetta on talon alakerrassa,

 Leveät portaat veivät pohjakerrokseen, jossa oli navetta. Se oli nyt tyhjä, sillä kaikki lehmät olivat kesäisin ylhäällä alpeilla, karjapoikien hoidossa. Navetta oli niin syvällä, että ikkunat, jotka olivat aivan katonrajassa, antoivat juuri ja juuri maan pintaan, ja karjaovi nousi pihaan syvästä kuilusta.

Minun on vaikea kuvitella, miten lehmät päästetään ulos. Samoin minun on vaikea kuvitella hirviä kyläaukiolla.

Kaivolla seisoi kaksi kellertäväturkkista, matalaa, hoikkasäärist eläintä. Niillä oli somat suipot päät ja suuret ulkonevat silmät. Toisella oli pineet, pystyt sarvet. Molemmat eläimet seisoivat valppaina kuulostellen pitkillä korvillaan. - Ovatko ne gemssejä? kuiskasi Paula. - Ei, ne ovat liian arkoja uskaltautuakseen kylään asti. Nuo ovat hirviä. - Nehän ovat kuin veistoksia, kuiskasi Paula. Hirvet lähtivät kaivolta ja tulivat suoraan tyttöjä kohti. Paula seisoi kuin lumottuna. Kehyslikkeen edessä hirvet seisahtuivat ihmettelemään peilikuvaansa Ne nuuhkivat lasin pintaa ja perääntyivät noiden kummallisten hirvien edessä, jotka olivat melkein kin kuvat kaivon pinnasssa, mutta eivät kuitenkaan särkyneet, kun niitä kosketti. Annali purskahti nauramaan, ja siinä samassa pitkäsääret loikkasviat hurjaan menoon. Kuului vain kavioiden heleä naputus katukiveystä vasten.

Täh! Kavioiden. Hirvet ovat tietäääkseni sorkkaeläimiä.  Hirvistä puheenollen minun on vaikea nähdä tässä kuvauksessa suomalaista hirvieläintä. Olisikin varmaan paikallaan hieman kaivella lisätietoa sveitsin eläinmaailmaan liittyen.

---

Helmet 2025 -lukuhaaste kohta 47.-48. Kaksi kirjaa, joissa on samannimiset päähenkilöt. Tämä on toinen kirja, jonka luin tähän kohtaa, päähenkilön nimenä Gisela

 

Oudosta runoudesta Telppäsniitylle, eli Ainon kirjamessumatka 2025

Katuvalo kultaa puiden keltaiset lehdet aamupimeällä

 

Lauantaiaamu. Kellon laitettu herättämään vähään vaille kuusi. Herään jo viideltä. Vielä ehtisi nukkuakin, mutta uni ei enää noudata kutsua. Täytyy siis keksiä jotain pientä joutavaa puuhailua, ennen kuin täytyy lähteä aamupimeään. Nyt ei ainakaan ole vaaraa, että myöhästyisin kyydistä, niin kuin muutama vuosi takaperin, jolloin kello ei herättänytkään. Kyseessähän oli tietysti kaupunkini pääkirjaston järjestämä Helsingin kirjamessumatka, josta on muodostunut ikään kuin perinne. 

Matkaan lähdetään 07.15 ja perille saavutaan siinä yhdentoista paikkeilla, tällä kertaa erehdyksessä eteläiselle sisäänkäynnille, kun tavallisesti linja-autot kaaraavat suoraan pohjoiselle. No, mikäpä siinä. Sisäänkäynti kuin sisäänkäynti, paitsi, että ne portaat... No, ne vievät onneksi alaspäin.

 

Suunnistan hetimmiten "senaatintorille", jossa Hannu Mäkelää haastatellaan Runouden ylistys -teoksensa tiimoilta runoudesta ja vähän muustakin. Harmitti, kun en ehtinyt kuulemaan haastattelua alusta, sillä keskustelu oli mielenkiintoinen luotaus suomalaiseen runouteen ja runoilijuuteen.

Tässä muutamia oivalluksia keskustelusta:

"Runous on intiimein kirjallisuudenlaji." - Hannu Mäkelä ja viittasi Anhavavaan määrellä, kuinka runoudessa ollaan "nahatusten" 

"Eeva-Liisa Mannerilla onni oli sanoissa"

"Runo on outo" - Hannu Mäkelä

"Runoa ei oteta, se annetaan" - Hannu Mäkelä

Haastattelijalta (jonka nimi tosin on kadoksissa) nappasin sitaatin: "Ihmetys herättää rakkauden sanoihin", mikä oli vastaus Hannu Mäkelän analyysiin runouden hämmentävyydestä. Hannu Mäkelän mukaan runo on kuin matkaatoveri, tai matkasauva. 

Kaiken kaikkiaan miellyttävä ja runouden merkitystä syväluotaava keskustelu. Tähän teokseen haluan ehdottomasti tutustua.   

Senaatintorilta lähdin suunnistamaan Lonnaan, jossa oli puolilta päivin alkamassa keskustelu Tarzanin roolista nykyajassa. Olin etukäteen hieman kahden vaiheilla tämän suhteen, sillä ne portaat... Matkan varrella osuin lettupisteelle ja matkakassa oli muutamaa kolikkoa vajaampi. Ehkä se kermavaahto ja kahvi olisi antanut vielä lisäpotkua ... no, tällä mentiin eteenpäin.

 

Lonna oli korkeammalla kuin uskoinkaan. Löysin kuitenkin lopulta perille ja ehdin vielä kuulemaan viime hetkillä Anne Vaskon ja Urpu Strelmanin keskustelua lastenkirjojen kuvittamisesta, ennen kuin seuraava keskustelu alkaisi. Lastenkirjaesimerkkeinä oli mm: Babarin uudelleenjulkaisu ja  modeni espanjalainen Säihkyt, josta ilmeisesti tämä otokseni on.

Ihan mielenkiintoista pohdintaa kuvituksista ja itse taiteita harrastavana kuvitukset toki kiinnostavat. Richard Scaryn Nopsanotkon palokunta -kirjasta esitetty kuva maaston mutkista ja tasoista esimerkiksi oli huikean vastakkainen yllä olevalle otokselle. Toisaalta hyvin yksinkertainenkin kuvitus voi olla hauska ja koskettava, kuten tämän otokseni suhteen minulle kävi.  

Kuvakollaasi: Petri Aarnio & Ville Hänninen

Vieläkö nykyaikana olisi mahdollista nähdä vanhoja, mustavalkoisia Tarzan-filmejä? Tätä pohdin taannoin itsetykönäni. Ihan tätä kysymystä eivät Petri Aarnio ja Ville Hänninen kosketelleen keskustelussaan Tarzanin roolista nykyajassa. Keskustelua käytiin lähinnä sarjakuvien pohjalta, joiden kuvittajien eroavaisuuksia, sekä kuvitusten sävyn muutoksia Petri Aarnio toi esiin. 

 

Kyllähän Burroughskin mainittiin ja kirjat, ja niiden syntyaikaa. Ville Hännisellä oli vastauksena siihen, vieläkö Tarzanilla on nykyaikana vaikutusta ja merkittävyyttä, sen, kuinka aika itsessään hoitaa homman. Kirjat, joilla ei ole enää merkitystä, jotka eivät innoita, joilla ei ole annettavaa katoavat ajan saatossa. Ville Hänninen ei ehkä keskustelun nojalla itse ihan pidä Burrouhgsia suositeltavana tälle ajalle (kyllähän se rasismi-sana keskustelussa esille tuli), mutta sananvapauskin on merkittävän laaja huomioono otettavaksi.

 

Keskustelusta napattua:

 

Tarzan on (Petri Aarniolle) myytti 

Sarjakuvissa kiinnostaa niiden "loistokkuus"

 

"Mitä enempi karvoja, sitä kontrolloimatonta" 

 

Tarzaneissa ei ole seksiä eikä erotiikkaa, sen sijaan niissä on ritarillisuutta.

 

Luonnon ja sivilisaation vastakkainasettelu

 

Jossain välissä, jonkin osaston kulmalla, mieltä ilahdutti kaunis kukkakimppu

Jatkoin suunnitelmallani linjalla ja suunnistin kohti Kristillisten kustantajien standia, jossa osuin keskelle Esko Miettisen Radio Dein haastattelua. Haastattelussa ruodittiin Vuoden kristillisen kirjan finaaliin päässyttä teosta: Suomalainen pyhiinvaellus (Väyläkirjat). Teoksessa Miettinen esittelee seitsemän suomalaista kohdetta, jotka hänen mielestään ovat  suomalaisen kristillisyyden kannalta merkittäviä. Esimerkkeinä mainittakoon Telppäsniitty Lapinlahdella ja  Paavo Ruotsalaiseen liittyvä Aholansaari. Lisäksi Miettinen toi esiin kolme historiallista naishahmoa, joita hän erityisesti korosti. Valitettavasti en pistänyt nimiä muistiin. 

Määritettä pyhiinvaellus hän tosin pitää vaikeana, vaikka on sen kirjan nimeen hyväksynyt. Sen rinnalla hän käyttää kristillinen turismi, mikä taas keskustelun edetetessä "nostaa minussa hieman niskakarvoja" Ja miksikö. No, jos asioista tehdään turismikohteita, niistä tulee kaupallisia kohteita ja kaupallisuus taas pilaa yleensä asioita. 

Miettisen suomalaisessa pyhiinvaelluksessa on kyse siitä, että meidän suomalaisten on hyvä tuntea kristillisyytemme historiaa, tietää MITÄ TAPAHTUNUT ja MISSÄ!

Tässä vaiheessa päivää minun jalkani alkoivat olla siinä kunnossa, että niitä oli pakko päästä lepuuttamaan. 

Iltapäivällä, käytyäni ensin syömässä, kiertelin antikvariaattipuolella ja haahuilin muuten vaan. 

Monenlaista olisi ollut nähtävää ja tarjontaa, mutta löytää sieltä tarjonnan keskeltä itseä kiinnostava onkin sitten eri asia. Mietin pitkään ostaisinko Neiti Etsivä -kirjoja, mutta palautin ne kerta toisensa jälkeen takaisin hyllyyn. Niitä ehtii tilailla myöhemminkin, paremmalla ajalla ja ehkä hinnallakin.  

Erityisen kiinnostava olisi ollut Louisa May Alcotin Plumfeldin pojat 1. painos Martta Wendelinin kansikuvituksella. Hinta ei ehkä ihan päätähuimaava olisi ollut, mutta ... kannattaako kirjan osto pelkän kansikuvan vuoksi? Toisaalta ensimmäinen painos olisi ollut lyhentämätön ja kielellinen tarjonta olisi ehkä antanut jotain, mutta ... minulla on teoksesta sekä WSOY:n klassikkopainos että englanninkielinen versio, joten siinäkin sitä vertailua tulee tehdyksi. Hieman minua ehkä katumus kaivelee.

 

Mukaani lähti lopulta vain nämä kaksi Pecos Bill -lehtä, joita yritin katsella, että minulta puuttuisi. No, kävi niin, että tuo Henkien puutarha minulta puuttui kun puuttuikin juuri edellisen ja seuraavan numeron välistä, mutta Varjojen kuilusta minulla oli kanneton versio. Onneksi näiden hinta ei ollut mitenkään iso, sain ne todella edullisesti. 

Se oli sitten tämä reissu tehty ja kotiinlähtö edessä. Jos mahdollista, niin ensi vuonna uudelleen ja ehkä silloin tapaisi tuttujakin ja muita bloggareita. Nyt ei kohdalle osunut ketään, no Lumiomenan näin pika pikaa linja-autolle suunnistaessani. 

j.k. Sanottakoon, että hieman nolo reissuhan tämä oli. Se "hieno" bloggarimerkkini katosi heti alkumetreillä. Olin kiinnittänyt sen jotenkin huonosti ja ennen kuin huomasinkaan oli se pudonnut ties minne. Ehkä joku on löytänyt sen ja kummastellut, mikähän se tämäkin mahtaa olla? No, elämässä sattuu ja tapahtuu.

Kirjamessusuunnistuksia!

Helsingin kirjamessut ovat taas ajankohtaiset. Pitkin syksyä olin miettinyt, josko jaksaisin lähteä Helsinkiin useammaksi päiväksi, anoa bloggaripassia hengailla oikein olan takaa, vaan eipä nyt sittenkään. Olisi vaatinut vähän liikaa voima- ja muitakin varoja. 

Messulehden tilasin ja sitä tutkailtuani totesin, että eipä tässä paljonkaan ole minua kiinnostavaa ja innostuttavaa ohjelmaa. Yhden tai kahden ohjelman takia, joita olisi voinut verkon kauttakin seurata, jätin verkkolipunkin hankkimatta.

No, ilmoittauduin kuitenkin mukaan paikallisen kirjaston jokasyksyiselle, perinteiselle kirjamessumatkalle, eli huomenna, lauantaina 25. päivä olisi tarkoitus messuille piipahtaa. 

Ja tässä olisi nyt minun suunnistuskarttani.

Minua kiinnostaisi kovasti keskustelu Englanninkieli - uhka vai mahdollisuus kirjallisuudelle? Se alkaa Töölön-lavalla 10.30. Pahaa pelkää, että en ehdi siihen, sillä yleensä olemme olleet, me reissulaiset, paikalla vasta lähempänä yhtätoista. 

Yhdeltätoista alkasi Senaatintorilla Hannu Mäkelän Runouden ylistys, joka myös hieman kiinnostaa. Siihen saattaisi juuri ja juuri olla mahiksia ehtiä.  

Iltapäivän varma tunkujuttu on Presidentti Niinistön  haastattelu. Sinne ei varmaankaan kannata itseään tunkea, sillä istumapaikat on mitä todennäköisimmin varattu ja tässä vaiheessa iltapäivää jalkani varmasti vaativat lepoa.

Puoliltapäivin olisi Lonna-salissa aiheena Tarzanin klassikkoseikkailut ja niiden soveltuminen, merkitys nykyaikana. Aihe kiinnostaisi minua, vaikka en kovin montaakaan Tarzania ole lukenut ja vanhat mustavalkoelokuvatkin saavat väristyksiä aikaan. Tämä aihe kuitenkin pomppasi esiin tarjonnasta, sillä ennen kuin tiesin mitään kirjamessujen ohjelmasta olin pienessä mielessäni ajatellut Burroughsin Tarzan-kirjoja ja kysynyt: vieläkö voisi TV:ssä nähdä näitä vanhoja mustavalkoelokuvia? No, Lonna-saliin pitäisi kiivetä toiseen kerrokseen, mikä on taas voimavarakysymys. 

Vaikka itse keskusteluissa ei löytynytkään kovinkaan kiinnostavaa tarjottavaa, on minulla nyt sitäkin parempi mahdollisuus etsiytyä tietyille standeille, jotka kiinnostavat, kuten kristilliset kustantajat ja eräs kirjoittamiseen liittyvä standi. Antikvariaatit tietysti kiinnostaa, eri asia on kuinka paljon niiden kiertely sitten vie pään pyörälle. Malttia siis haahuiluun. 

En ole koskaan aiemmin käynyt tuolla toisella näyttelypuolella, saa nyt nähdä, etsiydynkö sinne jossain vaiheessa virkistäytymään. 

Olisi kiva tavata sinua, joka myös olet paikalla ja moikata, vaihtaa ehkä ajatuksiakin. Minä tein itselleni oman "edustusmerkinkin" (kts. ylempi kuva), josta minut tunnistaa, jos kohdalle osuu.  

Mukavaa messulauantaita odottaen ja sitä samaa sinulle toivottaen! 

100. tänä vuonna luettu kirja!

Berta Schmidt-Eller

Gisela - Kertomus pienille ja isoille ihmisille

Alkuteos: Alles wegen Gisela

Suomentanut Oili Aho

Päivä, 1978 

126 s.

Alkulause: Auringonsäde pujahti latoon oven oksanreiästä.

Loppulause: Peter tuntee, ettei milloinkaan pääsisi eroon tästä, että tämä kuuluisi aina hänen elämäänsä: tämä Vapahtaja, Jeesus.

Genre: Kristillinen lastenkirjallisuus

Gisela on ensimmäinen osa kaksiosaisesta tarinasta, joka ajallisesti sijoittuu II maailmansodan loppuvaiheisiin. Päähenkilö Gisela on yksi niistä monista pakolaista, jotka sota on vienyt kodeistaan evakkoon. Gisela on joutunut eroon äidistään ja muista matkalaisista, kun hän erään kerran yöpyy erään maatalon ladossa. Aamulla herättyään hän uskaltautuu taloon, mutta ei löydä ketään, vaikka pöydällä on seitsemän lautasta ja pata täynnä lämmintä ruokaa. Onko hän joutunut keskelle satua?

Ehei. Gisela ymmärtää, että asukkaiden on täytynyt poistua äkkiä. Talossa Gisela tapaa pojan, Peterin, joka myös on pakolainen. He asettuvat taloon ja saavat kohta seurakseen kaksi pienenpää lasta, pojat Peterin ja Heinin. Erotuksena ensimmäisestä Peteristä, pienenpää poikaa aletaan kutsua Pepsiksi. Lapset joutuvat kuitenkin uudestaan pakosalle, kun taloon ilmestyy sotilaita. He suuntaavat kohti Düsseldorfia, saavat kuulla,että sota on ohi, mutta vaikka niin on, ei vaikeudet ole ohi. Peter saa kuulla, että on tullut rajat, joiden yli ei niin vain mennä. Lisäksi pienin Heini jää ilman kenkiä eikä pysty kävelemään ja lopulta Gisela sairastuu ja alkaa hourailla. 

Gisela luottaa vahvasti Vapahtajan apuun. Hänen rukouksiinsa tunnutaan vastaavan. Heini saa kengät ja saa kodinkin. Peterin on vaikea uskoa ja luottaa Giselan lailla. Giselalla on kuitenkin häneen vahva vaikutus. Gisela saa hänet lupaamaan, että hän ei varasta eikä valehtele. Mutta miten käy, kun Peter, saadakseen junarahat Düsseldorfin matkaa varten joutuu tekemisiin mustan pörssin salamyyjien kanssa?

Tämä oli 100. tänä vuonna lukemani kirja. Tarina jää kesken ja jatkuu seuraavassa osassa, jonka nimi on Peter. Kiva, nopealukuinen tarina, jossa on niin seikkailua, jännitystä. Usko ja epäilys kulkevat rinta rinnan, vahvimpana kulkee kuitenkin  vahva luottamus siihen, että kaikki kuitenkin järjestyy, oli ympärillä kuinka pimeää tahansa.

--- 

Helmet 2025 -lukuhaaste kohta 47/48. Kaksi kirjaa, joissa on samannimiset päähenkilö. 

 

 

Flynn Everett: Oregon Mike ja hevosvarkaat

Flynn Everett

Oregon-Mike

Suomentanut I. Sara

Lehtipaino Oy (Paletti), 1946

138 + 1 s.

Kansikuvitus: Ei mainintaa 

Alkuasetelma:

Pieni erämaakylä Mustalintu, joka sijaitsi läntisessä Idahossa, uinui syvimmässä levossa. Oli lämmin, tyyni keskikesän päivä, aurinko paahtoi armottomasti pilvettömältä taivaalta, ja kylän harvalukuisest asujaimet vetelehtivät päivän kuumimmat tunnit kukin omalla tahollaan ja miten kutakin halutti. Kylän ainoa katu lepäsi ihmistyhjänä ja hyljättynä, ja tien pöly kimalteli tuuman vahvuisena auringonpaisteessa.

Kylään saapuu muukalainen, joka herättää hevostallin edustalla istuksivan Jim Sandersonin huomion. Muukalainen kysyy tietä Dave Pettersonin karjatilalle, jossa työskentelee muukalaisen ystävä Buck Walters. Lopulta muukalainen esittää itsensä Oregon-Mikeksi.  Tämän ensimmäisen luvu, jossa "Mustalintu saa odottamattoman vierailun" luulisi jatkuvan loogisesti kohti Oregon-Miken saamaa ohjeistusta kohti Pettersonin karjatilaa, mutta ei. Seuraava luku onkin "Arkajalka idästäpäin", jossa siirrytään Idahosta Oregoniin, Huntingtonin kyläyhteisöön, jonne saapuu mies nimeltä Mikael Randolph. Laiha, huonosti voiva mies, joka kantaa kirjakapsakkeja ja on tullut parantamaan keuhkotautiaan vuoriston ilmaan. Tätä Huntingtonin vaihetta jatketaan neljän luvun verran, kunnes kuudennessa luvussa siirrytään taas siihen, mihin ensimmäinen luku päättyi. 

Tämä erikoinen rakenne saa minut mietteliääksi ja ajattelemaan, että tämä teos sisältäisikin itse asiassa kaksi tarinaa, sillä luvut 2-5 muistuttavat kansikuvan perusteella kovin tätä sarjan ensimmäistä  lehtenä ilmestynyttä teosta.

Kuvakaappaus: Perunamaa

No, toisin sanoen, tarinassa siis siirrytään välillä kertomaan Oregon Miken menneisyys, siitä, kuinka Mikael Randolphista tuli Oregon Mike, Vapaan Lännen aito lännenmies.

Matkalla Petersonin karjatilalle Mike tapaa Myrtle-nimisen orvon tytön, nuoren naisen paremminkin, joka pitää hevostilaa ja jää, erinäisten vaiheiden jälkeen, auttamaan tätä ja selvittämään hevosvarkautta, jonka kohteeksi Myrtle on joutunut. Myös ystävän, Buckin kohtalo selviää siinä sivussa.

Ajankuvasta: 

Villi Länsi! Miten monta kertaa nuo kaksi yksinkertaista sanaa olivatkaan saaneet hänen pojansydämensä sykkimään nopeassa tahdissa, kun hän kouluvuosinaan kuulil niitä mainittavan! Miten useasti hän olikaan istunut elokuvissa yhdessä toveriensa kanssa, kun Villin Lännen aiheista kuvaa vyörytettiin valkoisen kankaan ylitse ja riemuinnut heidän kerallaan cowboy-sankarien uhkarohkeista ratsastuksista, taisteluista,  lemmiskelyistä ja mestarilaukauksista. 

Minun on hyvin vaikea sijoittaa tätä ajalliselle kartalle, sillä kun puhutaan elokuvista, ollaan jo 1900-luvun alkupuolella. Samoin pieni viittaus vie ajatukset kieltolain aikaan , jolloin oltaisiin 1920-30-lukujen tienoilla, puhumattakaan autoista. Ei siis enää oikein sitä Villin Lännen aikaa, johon itse on tottunut. Puhumattakaan sitten siitä, kuinka Mike kertoo kuinka on nuoruudessaan "ollut eläinsuojeluyhdistyksen jäsen, eikä milloinkaan väärinkäyttäisi herruuttaan eläimiin". No, etsivä löytää ja kyllä niitä aika varhain on perustettu, mutta siis, ajallista määrettä on vaikea antaa, eletäänkö 1800-luvun maisemissa vai kuitenkin jo 1900-luvun alkukymmenillä, jonne kuitenkin tämän ensisijaisesti sijoittaisin. Mutta sitten taas se, että hevosella ratsastaisi Oregonista Idahoon, 

Kaiken kaikkiaan tämä ei niinkään kuvaa todellisuutta, aitoa elämää Lännen mailla, vaan on paremminkin seikkailuhenkistä poika- tai viihdekirjallisuutta, jossa vaikutteet on saatu Villin Lännen tarinoista.  Uudempi aika ja Villin lännen nostalgisest ajat siis sekoittuvat tarinassa ympäripyöreästi.

Suomennoksesta:

Tämä teos on ilmeisesti kirjoitettu englanninkielellä. Näin oletan. Tai voihan tämä olla kirjoitettu ruotsiksikin (kirjoittaja on suomenruotsalainen). Kirjoittaja Flynn Everett on yhtä kuin suomalainen Erik Dahlberg, joka on aikoinaan asunut Yhdysvalloissa. Outoa, että hän ei ole itse tätä suomentanut. Ellei I. Sarakin sitten ole nimimerkki. 

No, tässä on muutamia erikoisia sanavalintoja, joita on noissa tekstilainoissakin tullut esille, ja jotka ei selity ainoastaan sillä, että aikaa on kulunut, otetaan nyt esimerkiksi ihmistyhjästä. Kerronnassa on englanninkielisiä sanoja, joista on alussa listaus ja selitykset. Minusta suomennos olisi kuitenkin sujuvampi ilman englanninkielisiä sanoja, sillä ne olisi hyvin voitu suomentaakin. Mitä tulee sanaan suopunki, niin se ei ehkä ole ihan oikea määre, pitäisi paremminkin puhua Lassosta, kun kyse on lännentarinasta. Suopunki viittaa poronhoitoon. Toki kyse on samantyylisistä esineistä, mutta silti. 

 ---

Pohjoinen 2025 -lukuhaaste kohta Suomenruotsalaisen tai ruotsinsuomalaisen kirjailijan kirja . Erik Dahlbergin äidinkieli oli ruotsi.