Enid Blyton: The secret Island & The Secret Mountain

 

Enid Blyton

The secret Island & The Secret Mountain

Armada, 1993

154 + 141s. 

"We're getting on!" said Nora happily. "Milk and cream each day, eggs each day, wild raspberries when we want them, and lettuces, mustard and cress, and radishes soon ready to be pulled!" (Secret Island s, 86)

Mike, Peggy ja Nora ovat sisaruksia. Mike ja Nora ovat myös kaksosia. He asuvat sukulaistensa Harriet-tädin ja Henry-enon maatilalla. Heidän vanhempansa, kapteeni Arnold ja tämän puoliso ovat kadonneet jossain päin Australian rannikkoa lento-onnettomuudessa. Sukulaistalossa lapset joutuvat raatamaan nuoresta iästään huolimatta kuin orjat erilaisissa töissä pääsemättä edes kouluun. Harriet-täti pitää tytöt kurissa ja Henry-eno Miken. Iältään lapseet ovat n. 10-12-vuotiaita. Kolmikolla on kuitenkin ystävä, Jack, joka puolestaan asuu isoisänsä luona. Jack on muita lapsia vanhempi, mutta iästä ei ole tietoa. Jack ei itsekään sitä tiedä.  Eräänä päivänä lapset tekevät suunnitelman. He karkaavat salaiselle saarelle, jonka Jack tietää. 

He brought them curious things to eat – toadstools that were marvellous when cooked – strange leaves that tasted of peppermint and were goog to chewe – fruit of all kinds, some sweet, some bitter, some too queer-tasting to eat, thoug Mafumu ate everything, and smacked his lips and rubbed his round tummy in delight. (Secret Mountain s. 49) 

Lapset asuvat yhdessä hoitajansa Dimmyn kanssa, sillä heidän vanhempansa, jotka on ensimmäisessä osassa löytyneet, ovat jälleen kadonneet, tällä kertaa jossain päin Afrikkaa, jossa Arnoldin pariskunta ovat lentäneet White Swallow -koneellaan. Lentokone on löytynyt, mutta pariskunnasta ei ole löytynyt jälkeäkään. Nelikon lisäksi tässä tarinassa on poikien koulutoveri, Baronian pikkuprinssi Paul, jonka käyttöön tämän isä on lähettänyt lentokoneen, keksii suunnitelman: He lähtisivät etsimään lasten vanhempia. Hän pyytäisi henkivartijaansa Pilescua järjestämään lentokoneen kapteeni Rannin kanssa tarvittavat toimet. Ensin Pilescu kieltäytyy, mutta prinssi Paul on nuoresta iästään huolimatta määrätietoinen ja vetoaa Pilescun uskollisuuteen. Ja niin lapset jälleen karkaavat uuteen seikkailuun.

Salainen Saari on täysin erilainen tarina kuin Salainen vuori. Salainen saari on eräänlainen Robinson Crusoe -toisinto. Siinä ei ole mitään erityistä seikkailua, vaan tarinassa pääpaino on siinä, kuinka lapset selviävät lähes vuoden ajan yksinäisellä saarellaan ja kuinka he välttyvät joutumasta kiinni, koska eivät halua jäädä kiinni, kunnes Jack eräällä ostosmatkallaan kuulee uutisen ja suunnitelmat saavatkin uuden suunnan. Pidin paljon tästä ensimmäisestä osasta, joka on alkujaan ilmestynyt 1938.

Salainen vuori (välistä on jäänyt pois (The secret of Spiggy holes) taas on tyypillisempi seikkailu, jossa joukko joutuu outojen auringonpalvojien vangeiksi salaiselle vuorelle, jossa myös Arnoldin pariskunta on vangittuna. Pilescu ja Rani, joiden ulkomuoto  muistuttaa auringonpalvojien joukkoa pääsevät karkaamaan, kun keksivät miksi näillä on niin liekehtivän punaiset hiukset ja parta, tai miksi heidän ihonsa on niin oudon keltainen. Lopulta myös auringonpimennyksellä on merkitystä pakoonpääsyssä, mutta lopullisen pelastuksen etsijäjoukolle tuovat Pilescu ja Rani lentokoneilla. 

Salainen vuori (alkujaan ilmestynyt 1941) ei ollut yhtä jäntevä kuin ensimmäinen osa. Tarina jätti joitain kysymysmerkkejä todellisuuden suhteen, mutta mielikuvitushan voi rakentaa millaiset mahdollisuudet tahansa. 

Ei sillä, lukisin kyllä mielelläni ne muutkin osat. Jossain määrin ensimmäinen osa toi mieleeni Seikkailujen saari -kirjan, jonka henkilöasettelussa oli samankaltaisuutta vanhempien lento-onnettomuuteen ja asuinoloihin nähden. Yksi yhteen näitä sarjoja ei kuitenkaan voine niputtaa, vaikka tiettyjä yhteisiä teemoja sarjoissa löytyykin.

Enid Blytonin kirjasarjoista lisätietoa löytyy täältä:

Pieni Helmet 2026 -lukuhaaste kohta 12:  Kirjan päähenkilön vanhemmat ovat kadonneet tai muuten poissa

Niko Kazantzakis: Pyhä köyhyys

 Niko Kazantzakis: Pyhä köyhyys

Alkuteos:  Ο Φτωχούλης του Θεού, (O ftochoúlis tou Theoú), 1956

Suomentanut: Aarno Poromies

Tammi, 1961

321 + 1 s.

- Isä Frans, huudahdin, oletko lähtenyt pois Paratiisista? - Palelen, hän sanoi, ja minun on nälkä. En tiedä minne pääni kallistaisin. Minulla oli hunajaa ja leipää ja kiiehdin noutamaan niitä, jotta voisin tarjota hänelle ruokaa ja tyydyttää hänen nälkäänsä. Kun tulin takaisin, en nähnyt ketään. Se oli Jumalan merkki, selkeä viittaus: Frans harhailee kodittomana maan päällä, rakenna hänelle talo! Mutta ahdistus valtasi minut jälleen. Tuntikausia painiskelin sisimmässäni. Uupuneena painoin pääni pergamentille ja nukahdin. Silloin näin unen. Loikoilin kukkivan puun alla, tuoksuva Jumalan henkäys puhalsi ylitseni. Kukkiva puu oli Paratiisin puu. Ja jokaisella sen kukkivalla oksalla istui pieni lintu, niin pieni kuin aakkosten kirjain ja lauloi. Aluksi ne lauloivat kukin itsekseen, sitten kaksi yhdessä, sitten kolme. Ne hyppivät oksalta oksalle, ryhmittyivät kaksittain, kolmittain ja viisittäin ja virittivät lopulta raikuvan yhteisliverryksen. Koko puu muuttui lauluksi, suloiseksi ja kiihkeäksi lauluksi, joka oli täynnä palvaa intoa ja suurta murhetta. Minusta tuntui kuin makaisin käsivarret ristissä keväisen maan kamaralla ja tuo kukkiva puu kohoaisi sisimmästäni, juurtuneena kaikkialle ruumiiseeni ja imien siitä ravintoa. Kaikki elämäni ilot ja kärsimykset olivat muuttuneet linnuksi ja lauloivat.

En tiedä, mitä ajattelisin tästä teoksesta. Alkuun tekstin kauneuteen upposi niin, että harkitsin tämän hankkimista omaan kirjahyllyyni, mutta - lukisinko tätä uudelleen? En tiedä. Ehkä. ehkä en. Tekstin kauneus muuttui kerronnan myötä rujommaksi ja - teologisesti tässä on paljon pohdittavaa ja "nieleksittävää". Loppupuolella taas, kuvauksessa äidin tulosta Fransiscuksen kuolinvuoteen äärelle, kyyneleet olivat lähellä. Totta tosiaan, tämä vahvasti kerrottu tarina 1200-luvulla eläneestä rikkaasta kangaskauppiaan pojasta, joka jätti kaiken samaistuen Kristuksen köyhyyteen ja kärsimyksiin. 

Fransiscus Assilaisen  elämä ja persoona on kuitenkin kiehtova ja voisin hyvinkin ajatella lukevani hänestä enemmänkin. Erityisesti minua nyt kiinnostaisi hänen omat kirjoituksensa, joita ilmeisesti saattaisi löytyä suomeksikin. Toki hänen Rukouksensa ja Aurinkolaulunsa ovat ennestään tuttuja ja tunnetuimmat.

Keltainen kirjasto: Ruumiin ja tuskan kieltämisen mystiikkaa

Fiona Valpy: Allamme hohtava taivas

Fiona Valpy

Allamme hohtava taivas

Alkuperäisteos:The sky beneath us

Suomentanut Johanna Laitila

Otava, 2026

336 s.

Ryntään naistenhuoneen ovesta sisään ja säikäytän burkaan pukeutuneen naisen, joka pesee käsiään äärimmäisen huolellisesti noudattaen pesualtaiden ylle kiinnitettyjä laminoituja ohjeita. Nainen tarkkailee minua varuillaan peilin kautta. Syöksyn yhteen koppiin, käännän lukon ja rojahdan istuimelle nojaten päätäni käsiin.

Eletään vuotta 2020. Korona-epidemia jyllää ja Daisy Laverock on matkalla Nepaliin, isoisotätinsä  Violetin jalanjäljissä etsimään, paitsi sukulaisensa kohtaloa, myös löytääkseen jälleen itsensä, sen rohkean ja elämää pursuavan naisen. Hänen on pitänyt lähteä matkalle äitinsä kanssa, tämä ei kuitenkaan tilanteen takia ole päässyt lentokoneeseen.

Tarina kulkee kahdessa aikatasossa. Nykyajassa tarinaa kertoo Daisy ja menneisyydessä,  1927 eteenpäin Violet päiväkirjojensa myötä, kunnes tarinat kohtaavat Nepalissa, Mount Everestin juurella, pienessä Phortsen sherpa-kylässä.

Allamme hohtava taivas on paitsi rakkaustarina, myös tieteellinen tutkimusmatka. Violet käy puutarhakoulua ja on kiinnostunut kasvitieteestä. Hänen skotlantilainen sukunsa ei kuitenkaan oikein hyväksy Violetin tulevaisuudensuunnitelmia. Erinäisten vaiheiden jälkeen Violet matkustaa Nepaliin odottamansa lapsen isän, Callumin perässä. 

Pidinkin tästä tarinan puolesta. Nepali on ollut viime aikoina järkyttävästi uutisissa ja ajankohtaisuus on vahvasti läsnä lukiessakin. Viime ajan tapahtumat eivät ole ainutkertaisia, vaan samanlaisiin tapahtumiin viitataan tässäkin teoksessa. 

Viihdyttävä, romanttinen, mutta myös vahvasti ajassa liikkuva teos, jonka budhalainen pintakiilto hieman etäännytti minua, jos kohta ne elämänviisaudet, joita tässä tulee, voi nähdä myös yleisluontoisempina. Kulttuurisena kuvauksena toki kiinnostava lukumatka. 

Kiintoisa yksityiskohta oli lapsen kenkien piilottaminen seinänrakoon, jonka kerrotaan olevan skotlantilainen taikauskoinen tapa. Jännää on se, että tässä taannoin katsottuani televisiosta ruotsalaista sarjaa Talot huokuvat historiaa, niin yhdessä jaksossa oli lapsen kenkä löydetty talon lattian alta ja sen mainittiin olleen jonkinlainen tapa, jolla ajateltiin olevan onnea tuottava merkitys. 

Tällä mukana Vaara-kirjastojen Luontoa -lukuhaasteessa, jossa napsin kohdan: retki tai tutkimusmatka. Luonto on tarinassa vahvasti läsnä ja muun muassa sinivaleunikot minun täytyi etsiä netin syövereistä. 

Muualla mainittua:

Lumiomena:   Viehättävä ja lempeä, vaan ei imelä tarina

 

F. H. EVA HASELL: Across the prairie in a motor caravan

F.H. Eva Hasell

Across the praire in a motor caravan

Society for promoting christian knowledge, 

New York and Toronto : The Macmillan co.

1922

Luettu Gutenbergista 

108 sivua

Mielenkiintoinen matkakuvaus kahden englantilaisen naisen karavaanimatkasta Kanadan preerialla opettamassa Raamattua lapsille. Mainittakoon, että naiset edustivat Anglikaanista kirkkoa. Matkan varrella kohdattiin kuitenkin niin katolisia kuin presbyteerejä ja mitä milloinkin kiistelemättä oppikysymyksistä. Alun ja lopun kirkollisiin kysymyksiin menemättä sen enempää kuvaus oli suurelta osin matkakuvaus niistä vaikeuksista, joita kaksi naimatonta naista kohtasivat. Milloin auto juuttui läpipääsemättömään mutaan jumiin, milloin myrsky oli viedä teltan. 

Luin tämän päästäkseni Halki Kanadan -lukumatkallani  Saskatchewanin Reginaan. Teos antaa (alkua ja loppua lukuunottamatta) kaikkea muuta kuin kirkollisen katsauksen tai uskonnollisen luennon. Matkakuvauksessa korostuu 1920-luvun (noin) preeriaelämä iloineen ja vaikeuksineen. Paitsi pyhäkoulutyötä ehdittiin välillä pelata myös pallopelejä. Yhteisöllisyyden merkitys nousi vahvasti esille.

Kerronta on kaikkea muuta kuin jäykkää, huumori kukkii siinä missä preeriakukatkin. 

Tähän liittyen erään papin vaimo kertoi minulle, kuinka hän oli kysynyt lapselta: "Tunnetko Isä Meidän?" ja lapsi vastasi: "En, mutta tunnen isoisämme." 

Parasta teoksessa onkin se lämmin ote, jolla elämää   kanadalaisella preerialla 100 vuotta sitten kuvataan. Kuvat tuovat oman kiintoisan lisän kuvaukseen ja matkanteon vaiheisin. 

 

Tyypillinen preeriakaupunki: Kenastoniin, tyypilliseen preeriakaupunkiin, matka kesti viisi tuntia – leveä maatie puisine jalkakäytävineen ja molemmin puolin puisten mökkien reunustamana. Jopa Reginassa kaikki paitsi pääkadut ovat tätä päällystämätöntä maata, ja lumen sulaessa tai rankkasateiden jälkeen tämä maa muuttuu paksuksi ja tahmeaksi mudaksi ("gumbo"), joka paakkuuntuu saappaisiin.

Tyypillinen länsikanadalainen ateria alkoi keitetyllä intialaisella (intia vai intiaani?) maissilla, jota tarjoiltiin valkokastikkeen kera, sitten lihalla ja perunoilla ja lopuksi herkullisilla säilykehedelmillä, joita tarjoiltiin kuorrutetun kerroskakun kera, ja kaiken lisäksi tarjoiltiin vahvaa teetä.

Preerian neitokaiset: Tytöt olivat kuoron jäseniä ja yksi oli pyhäkoulunopettaja. Tavatessani heidän ystäviään ja liikkuessani heidän kanssaan sain käsityksen nuoren Kanadan elämästä. Kauniit kasvot, erittäin tyylikkäät vaatteet, välitön ystävällisyys, nopea omaksuminen, innokas kiinnostus työhön ja vapaa-aikaan sekä kunnianhimo ovat joitakin näiden nuorten ihmisten ominaisuuksia. "Elokuvat" ja jäätelö näyttelevät suurta osaa heidän elämässään. Tytöt menevät yleensä naimisiin hyvin nuorina ja heillä on laaja ihailijapiiri, josta valita. Winifred Ticehurst kuvaili heitä seuraavasti yhdessä kirjeistään: "Kuorotytöt, laastinlaudoilla ja tupsuilla, erittäin tyylikkäitä; albat ja kasukat, kiharat laastinlaudan molemmin puolin... valkoiset Eton-kaulukset kuin pikkupoikien."

Tuota laastinlauta-termiä minun täytyi tutkia ja kyseessä on se ulkomailla käytössä oleva valmistuessa saatava "salmiakki-päähine". Näiden googlekäännösten, joita välillä käytin, kun oli liikaa sanoja, joita ei ymmärtänyt, kanssa tuli välillä ihan hassujakin käännöksiä, kuten tämä:

Instead of the remote being a clergyman is sometimes assumed kuului  googlekäännöksenä näin: Kaukosäätimen sijaan oletetaan joskus, että pappi rukoilee, mikä tosin lienee johtunut siitä, että en kääntänyt tarpeeksi pitkää otetta tekstistä jotta asiayhteys olisi tullut selväksi.

Tai tämä: There was a crazy boat on it, in which the children rowed about, keeping it afloat by vigorous bailing.  Siellä oli hullu vene, jossa lapset soutivat pitäen sen pinnalla voimakkaasti ahmimalla.

Tarkoitetaan ilmeisesti, että vene oli vuotava ja siitä piti välillä kauhoa vettä pois.

Sanonta, jota täytyi myös selvittää oli, kun puhutiin suolan alapuolella olemisesta:

The farm hands sat at the same table—in this democratic country no longer below the salt. 

Vaikka teoksessa kuvattiin aikaa 100 vuotta sitten oli teoksessa jotain, minkä hyvin voisin allekirjoittaa tällekin ajalle, lasten hengellisen hyvinvoinnin: I tried to show how juvenile crime had increased in countries which neglected the spiritual welfare of the children.

Koko päivän hölmöilijät sain käännökseksi tästä ilmaisusta: all-day suckers. Pelkän suckers-sanan kun kääntää saa merkitykseksi luuserit. Kyseessä oli kuitenkin jonkinlainen tikkari, jonka tarkoitus oli kestää koko päivän ajan.

Naiset aloittivat matkansa 21.toukokuuta ja palasivat 21. elokuuta. Kolmen kuukauden aikana he olivat ajaneet ainakin 3000 mailia. 

Ennen paluutaan englantiin kirjoittaja kävi myös intiaanireservaatissa ja Punnichyn kristillisessä sisäoppilaitoksessa, jonka tarkoitus (Raise d'etre) oli tarjota intiaani-lapsille hyvä elintaso.  Kirjoittajan viime päätelmä intiaaneista päättäköön katsaukseni tähän pieneen teokseen.

There was something singularly tragic in the sight of these people, disinherited, and suffering from diseases which they never knew in their old free life. It is one of those great injustices for which there seems to be no remedy. 

Näiden ihmisten näkemisessä oli jotain poikkeuksellisen traagista, perinnöttöminä ja kärsivinä sairauksista, joista he eivät koskaan tienneet vanhassa vapaassa elämässään. Se on yksi niistä suurista epäoikeudenmukaisuuksista, joihin ei näytä olevan parannuskeinoa. 

 ---

Halki Kanadan -lukuhaaste: Regina 

Kyllä riittää lukemista joksikin aikaa!

 

Järjestin kaksi kirjakaapiston hyllyä. Ylemmällä hyllyllä hieman sekalaista kirjallisuutta, enimmäkseen kuitenkin vanhempaa tyttökirjallisuutta. Alemmalla hyllyllä romantiikkaa: Lucilla Andrewsin sairaalamaailmaan liittyvää ja Madeleine Brentin rippusella jännitystä maustettua tarinaa. Osa kirjoista on luettu aiemmin, jotkut useammankin kerran, mutta uusintalukuhaluakin on alkanut ilmetä. Ei siinä, etteikö hyllyissä olisi riittämiin luettavaa, kirjastostakin on tullut lainattua jotain, tänään palautin pari kirjaa ja kahden aiemmin lainatun lisäksi haalin mukaani kahden varaamaani teoksen lisäksi Joel Haahtelan kaksi pienoisromaania, jotka ovat kutkuttaneet mieltäni niiden ilmestymisestä alkaen. Saa nyt sitte nähdä miten näiden kanssa käy. 

 

Charles Dickens: Huomioita Amerikasta!

 

Charles Dickens

Huomioita Amerikasta

Alkuteos: American Notes for General Circulation

Suomentanut Ville-Juhani Sutinen 

Savukeidas, 2015 

222 s.

En milloinkaan unohda sitä neljännekseltään vakavaa ja kolmelta neljännekseltään huvittavaa järkytystä, jonka koin avatessani kaksitoistatonnisen höyrylaiva Britannican "salonkihuoneen" oven ja pistäessäni pääni sisään. Oli vuoden 1942 tammikuun kolmas päivä, ja alus oli lähdössä Halifaxiin ja Bostoniin mukanaan hänen majesteettinsa postia.

Näin alkaa Charles Dickensin kertomus matkastaan Amerikkaan. Ihan kiintoisa, joskaan ei kaikilta osin järisyttävän tenhoava kuvaus amerikan oloista nähtynä hieman pisteliään ja liioitteluun taipuvaisen brittiläisen kirjailijan kynäilemänä. Ei ehkä ihan autenttinen päivittäin kirjoitettu kokemuspäiväkirja, vaan myöhemmin kirjoitettu muistelmateos päiväkirjoihin pohjautuen (?). Alun kuvaus pieneen hyttiin sulloutumisesta on Dickensille tyypillistä hyperbolaa, mikä matkan jatkuessa laantuu ja on ehkä hieman vaikeammin tulkittavaa. 

Dickens vierailee niin kuurojen koulussa kuin tehtaissa puhumattakaan vankiloista, joille hän antaa niin tunnustusta kuin vähemmän mairittelevia määreitä. Vierailu Niagaran putouksilla tekee Dickensin erityisen suuren vaikutelman ja Kanadan puoleisella rannalla hän on jo aivan "lumoutunut". vai sanoisinko "hengellisessä hurmiossa". 

Mistä Dickens ei kuitenkaan ole hurmioitunut eikä anna ylistäviä sanoja on orjuus, josta hän teoksen lopussa kirjoittaa mielipiteensä ja näkemyksensä.  

 Teoksessa oli pari kuvausta, joista halusin ottaa selkoa.

Dickens kirjoittaa, kuurojen koulussa vieraillessaan, eräästä kuurosokeasta oppilaasta mainiten hänet poikkeuksellisesti nimeltä. Kuvaus  Laura Bridgmanista tuo mieleeni Helen Kellerin ja wikipedian mukaan Helen Kellerin äiti olisi lukenut Dickensin kuvauksen, mistä seurasi se, että Helen Kellerille hankittiin opettaja. 

Toinen kuvaus on Lebanonin pikkukaupungista Ohiossa, jossa oli joku erikoinen uskonnollinen yhdyskunta, josta käännöksessä puhutaan "hihhuleina". Koska olen aina kuullut tämän ilmaisun helluntalaisten (joihin itse kuulun) yhteydessä asia kiinnosti minua suuresti. Ilmeisesti Dickensin kuvaus tarkoittaa kuitenkin shakereita, joista en ole aiemmin kuullutkaan ja joilla ei ole mitään tekemistä helluntalaisuuden kanssa. No, eipä tästä sen enempää.

Tällä sain napsittua Pieni Helmet 2026 -lukuhaasteessa kohdan 9: Matkakertomus 

Tämän olisi voinut pistää myös Satakirjastojen lukuhaasteeseen yhteiskuntakriittisyyden takia, mutta menköön nyt tuohon toiseen. Dickensin matkakertomus on toki yhteiskuntakrittinen monelta osin, ja ehkä hän on halunnut lieventää kritiikkiään sillä jälkiliitteellä, joka on myöhemmin liitetty teokseen.

Aion lisäksi kertoa, että kaikissa paikoissa, niin pienimmissä kuin suurimmissakin, minut on otettu vastaan äärimmäisen kohteliaasti, hienotunteisesti, lempeästi, vieraanvaraisesti, huomaavaisesti ja myös täydellisen kunnoittavasti suhteessa siihen yksityisyyteen, jota työni luonne sekä terveydentilanni päivittäin edellyttävät. Ja lupaan, että niin kauan kuin elän ja niin kauan kuin jälkeläisilläni on lainmukaiset oikeudet teoksiini, tämä todistus tullaan julkaisemaan liitteenä kahden Amerikasta kertovan kirjani jokaisessa painoksessa. 

 

Renee Salt & Kate Thompson: Kaikki puolestasi

 

Renee Salt & Kate Thompson

Kaikki puolestasi – Tositarina äidinrakkaudesta holokaustin kauhuissa

Alkuteos: The mother's Promise 

Suomentanut Hilkka Pekkanen 

Bazar, 2025

315 s. 

Kansiliepeestä:

Renee Salt oli kymmenvuotias juutalaistyttö syyskuussa 1939, kun Saksa hyökkäsi hänen kotimaahansa Puolaan. Siitä alkoi hänen henkilökohtainen helvettinsä, joka kesti aina huhtikuuhun 1945 asti: häntä marssitettiin, nälkiinnytettiin ja pahoinpideltiin ghetoissa ja keskitysleireillä. Oli kuitenkin yksi asia, joka pysyi muuttumattomana - hänen äitinsä rakkaus. Se oli jotain väkevää ja kaunista, jotain joka toi toivoa rumassa ja turmeltuneessa maailmassa. Hänen äitinsä piilotti hänet, valehteli SS:lle, meni vasemmalle, kun häntä ohjailtiin oikealle - teki lukemattomia pieniä tekoja, jotka pelastivat Reneen hengen. 

Renee on kirjoittanut kirjan toimitta ja kirjailija Kate Thompsonin kanssa. Heidän yhteistyönään syntynyt muistelmateos on Reneen äidille osoitettu rakkaudenosoitus, jonka kirjoittaminen kesti kahdeksankymmentä vuotta ja joka on täynnä syvää kiintymystä, menetystä, rohkeutta ja toivoa.

Hieman ylisanoja tässä esittelyssä ehkä on, sillä olisin toivonut kerronnassa tuotavan enemmän esiin äidin roolia ja vaikutusta. Nyt se jäi hieman muun kerronnan taakse, vaikka toki merkittävä olikin. On kuitenkin ymmärrettävä, että Renee Salt on ollut jo yli yhdeksänkymmenen, kun kirjaprojekti sai alkunsa. Hän oli menettänyt koko perheensä pikkusisaresta vanhempiinsa ja lähes koko sukunsakin. Ja muistikuvat tunnetusti hämärtyvät iän myötä. Ei silti, kyllä äidinrakkaus ja sen muisto ovat kestäviä. Sen voin omasta kokemuksestakin sanoa.

Teoksen kerronnallisista ratkaisuista voisin mainita, että teos on kirjoitettu sekä persoonan ensimmäisessä muodossa (Reneen ääni, joka on  kursiivilla) ja persoonan kolmannessa, hän-muodossa (kirjailjan taustoitus asioista, joita Renee ei olisi voinut tietää kyseisinä ajankohtina). Teoksen lopussa kirjailija vielä tuo esiin tutkimusmatkojaan Reneen vaiheisiin ja lähdekirjallisuuteen. Mustavalkoiset valokuvat tuovat elävyyttä ja voimaa, ja ennen kaikkea persoonallisuutta tarinaan.  Paitsi kertojan ääntä teos jakautuu kahteeen jaksoon. On Reneen lapsuus ja holokausti ja on aika jälkeen vapautuksen, avioliitto ja uuden elämän rakentaminen.

Minulle, henkilökohtaisesti tämä oli yksi holokaustista selviytyneen historian todistus monien muiden lukemieni joukossa. Vaikka tämä ei tehnytkään minuun mitään erityisen järisyttävää vaikutelmaa ja toi kovin vähän mitään uutta aiheesta, niin olen edelleen sitä mieltä, että jokainen holokaustista selviytynyt ansaitsee saada tarinansa julki.  

Yksi pieni outo seikka kerrontaan, vai pitäisikö sanoa suomennokseen, on kuitenkin pujahtanut, kun sanotaan, että "natsit olivat piilottaneet lapsia luostariin". Pitäisi varmaan olla, että lapsia oli piilotettu luostariin, ei natsien toimesta vaan että natsit ei heitä löytäisi. Kyseinen kuvaus ei liity niinkään Reneen vaiheisiin, vaan yleisempään historiantilanteeseen. 

Minun on pakko myös hieman kritisoidan kansikuvaratkaisua, joka ei eroa kovinkaan paljoa muista vastaavista tarinoista ja on itseasiassa, kuin negaatio kustantajan toisesta teoksesta, vaikka taustalla oleva maisema onkin erilainen. Hieman toivoisi persoonallisutta näihin kansiratkaisuihin.

 

Kuvakaappaus Bazar

Kuvakaappaus Tammi

Kuvakaappaus Otava